24. heinäkuuta 2013

Keskenmeno

Se se oli, keskenmeno. Harmittavan yleinen, se mitä kaikki pelkäävät ensimmäiset kuukaudet. Ja silti ei osannut kuvitella, kuinka kovaa se kirpaisee ennen kuin omalle kohdalle osui. Tässä yksi tarina.

Perjantai

Mies lähti viikonloppureissulle ja itse jäin pojan kanssa kotiin. Illalla tulee pyyhkiessä hieman vaaleanpunaista paperiin. Pelästyn, mutta yritän järkeillä, että varmaan limakalvot ärtyneet tms. Rv 11+0 tullut juuri täyteen.
Seuraavana aamuna tulee kunnolla verta ja hyytymiä. Tiedän että, jos haluan johonkin näytille, niin vastaus on, että keskenmenoa ei voi estää ja voi pysytellä kotona. Np-ultra on kuitenkin vasta 1,5 viikon päästä, niin olisi kiva tietää vuotaako siellä joku hematooma vai onko kaikki toivo jo mennyttä. Vuoto on rauhoittunut melkein samantien. 

Soitan siis kuitenkin omaan terveyskeskukseen ja ystävällisesti neuvovat tulemaan päivystykseen. Päivystyksestä ilmoittavat, että raskausajan päivystyshoito kuuluukin Kätilöopistolle. Pyytävät soittamaan sinne odotellessa. Saan Kättärin hoitajan kiinni, joka ilmoittaa, että kun vuoto on rauhoittunut ja kipuja ei ole, niin tulee jäädä kotiin seuraamaan tilannetta ja odottamaan sitä varattua np-ultraa. Itkua tihrustaen kerron tämän oman tk:n hoitajalle, joka sanoo, että voin jäädä heille jonottamaan lääkärille.
Odotan kolme tuntia. Vihdoin pääsen lääkärin luo. Omituisen mieslääkärin, jonka puheesta ei oikein ota tolkkua ja joka puhuu ta-vat-to-man hitaasti. Hän katsoo, että vuoto tulee kohdunsuulta. Juu, no ei ollut epäselvää.. Ei kuulemma voi ultrata, kun ei ole laitteita eikä kompetenssia. Laittaa varuilta lähetteen Kättärille, jos vaikka vuoto voimistuu uudelleen.

Menen kotiin, hommaan toiset lapsenvahdit edellisten tilalle (ystävät <3) ja lähden samantien Kättärille. Nyt on lähete, eivät voi käännyttää pois!
Kättärillä on oikein lämmin vastaanotto, eivät ollenkaan epäröi ottaa minua sisälle polille. Odotan hetken lääkäriä ja pääsen tutkittavaksi. Pieni toivonkipinä on vielä jäljellä, näkyihän se sykekin varhaisultrassa... "Valitettavasti tämä raskaus ei tule jatkumaan". Itku pääsee. Sikiö vastasi viikkoja 7+3, vaikka olisi pitänyt olla 11+1. Saan tyhjennyslääkkeet ja kirjalliset hoito-ohjeet mukaani. Ajomatka menee sumussa.

Ilta on pakko tsempata Papun kanssa touhuillessa. Vatsaa supistelee. Nukkumaan mennessä tulee iso itku. Mies on 300 km:n päässä (ja auto on minulla). Koko yön tulee hyytymiä, housut kastuu läpi. Pakko käydä vessassa vartin välein. Sitten tulee migreeni kaikesta itkusta ja huolesta... Tuntuu, ettei tästä selviä ikinä.

Sunnuntai

Aamulla tulee pönttöön pienenpieni sikiöpussi, josta lähtee napanuora ja istukka (niitä hyytymiä ei kuulemma saanut tuijotella, en tiedä miksi). Heihei vauva <3 Vuoto vähenee ja kivut loppuu. Pienen epäröinnin jälkeen otan kuitenkin minulle määrätyt 4 tablettia Cytotecia, vaikka ehkä tyhjennys onkin jo tapahtunut. Olen lukenut huonoja kokemuksia, kuinka tulee järkyt kivut ja vessassa saa istua tunti tolkulla. Vaikutusaika on n. 3h (-3 vrk).  Mutta ei minulle tule mitään (pään saan kuitenkin sekaisin Panacodilla, joka oli määrätty kipulääkkeeksi). Vuotokin vain vähenee vähitellen.

Mieliala vaihtelee. Ei meinaa uskoa tapahtunutta todeksi, juurihan sitä oli melkein 3kk totutellut raskaana olemiseen. Itkettää ja surettaa. Vituttaa. Söinköhän kuitenkin jotain kiellettyä siellä Italiassa, olikohan viisasta antaa esikoisen pomppia mahan päällä, miksi piti tällä kertaa kertoa raskaudesta kaikille niin aikaisin? Vaikka eihän sitä syytä löydy.

Kaikki meni hukkaan! Nyt joutuu olemaan töissä vastahakoisesti ties kuinka kauan (muutaman kuukauden sijaan), lasten ikäero kasvaa, itse vanhenee ja ties mitä.. Ja kaikki pitää aloittaa alusta. Ensin odotellaan että pääsee yrittämään, sitten odotellaan tärppiä ja jos hyvin käy, niin taas stressataan ekat 3 kk. Iso lohdutus on, että olen raskautunut kuitenkin helposti. Ainakin siis tähän asti...


Keskiviikko

Pelottaa, että kaikki ei ole tyhjentynyt ja joutuu kaavintaan, tulee kohtutulehdus.. Mitään kontrollia ei rutiinisti ole. Pillerit kouraan ja kotiin vaan. Soitan Kättärille ja kerron, ettei Cytotecit vaikuttaneet mitenkään (4 vrk tapahtuneesta). Pääsen näytille. Huh mikä helpotus, kohtu oli tyhjentynyt spontaanisti! Jokin 15 mm:n hyytymä vielä näkyy, mutta lääkäri uskoo sen tulevan itsekseen pois. Nyt haluaa jo unohtaa koko asian, tai ainakin keskittyä tulevaan. 



Tämä kirjoitus nyt oli pääasiassa omaa terapiapurkautumista. Ehkä ensi postaus kertoo jostain mukavammasta :)

Tänne oli kirjoitettu mielestäni asiallinen tietopaketti keskenmenosta ja miten se yleensä hoituu. Käy lukemassa, jos aihe koskettaa.

10 kommenttia:

  1. Voima haleja sinulle! <3 Tutut on nuo tunteet,itse myös keskenmenon kokenut,eikä se helppoa ollut:/

    VastaaPoista
  2. Ei ole omakohtaista kokemusta, mutta olen läheltä nähnyt (ja tuntenut), miten paljon keskenmeno satuttaa. :/
    Ei ole sanoja, mitkä parantaisi, mutta ajan myötä oppii elämään menetyksen kanssa. Jaksamista teidän perheelle!

    VastaaPoista
  3. Toivottavasti pääsette pian uuteen yritykseen! Sitä ennen, sure niin paljon kuin surettaa! <3

    VastaaPoista
  4. Kiitos kaikille yhteisesti <3 Kyllä tässä ollaan jo ihan uuteen nousuun-fiiliksellä, vaikka ei tätä kellekään toivo ja varmasti jättää jälkensä..

    VastaaPoista
  5. Voi harmi. Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Koin itse keskenmenon viime syksynä. Lohduttavia sanoja ei ole, mutta sen kerron, että olet ajatuksissani. Toivon sinulle kovasti jaksamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kyllä tässä onneksi alkaa pahin jo olla takana päin, vaikka varmasti on mielessä vielä pitkään :)

      Poista
  6. Voi, olen niin pahoillani. Voimia ja jaksamista! Itselläni ei ole keskenmenosta kokemusta, mutta lapsettomuustaustaisena suru tämän asian ympärillä on kovin tuttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Lapsettomuuskin on kyllä sellainen asia, jota ei kenenkään soisi kokevan :/

      Poista